Mitä on Inkeristä jäljellä?

Kirja inkeriläisten kohtaloista Inkeri-lehden sivuilla usein esiintynyt Salli Savorin eli Salli Šavõrina Iivarinen (kuvassa) on koonnut vanhoja runojaan ja keräämiään elämänkohtaloita kirjaksi. Vuosisadan tarinoita Inkeristä on tiivis mutta kattava dokumentti siitä, miten erilaisia ja samanlaisia – ja yhtä kaikki traagisia – tuhannet, kymmenet tuhannet ja sadat tuhannet kohtalot 1900-luvulla Inkerissä olivat. Yhden tai kahden sivun mittaiset lyhyet elämäkerrat on jaoteltu lukuihin, jotka keskittyvät eri teemoihin, esim. kolhooseihin, sotaan, Suomeen muuttoon ja paluuseen sieltä tai elämään Virossa. Tarinoita erottelevat lukuisat Salli Savorinin omat, Larin Parasken, Arvo Ihon tai muiden runositaatit. Runonpätkiä kannattaa lukea myös erikseen kirjaa selaten: niistä kertyy nopeasti kokonaiskuva kirjan teemasta: Parempi omilla mailla juua vettä virsun alta, kuin on maalla vierahalla juua tuopist olutta. (Larin Paraske) Kaipuu kotiin ja ikävä Inkeriin kuvastuu kirjan jokaisella sivulla. Koti on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, mutta se ei unohdu koskaan. Ja aina muistetaan mainita, keiden takia Inkerin kansa joutui hajalleen ja ikuiseen evakkoon, Hitler ryöväsi ja hajotti, Stalin vei ihmiset kotoaan. Inkeriläisten tragedia toistuu jokaisessa tarinassa. Toiset ovat vain traagisempia kuin toiset, mutta toki joukossa on olosuhteisiin nähden myös valoisia tapahtumia. Eniten mukana on Viron inkerinsuomalaisten kohtaloita, siksi tarinan loppu on usein sama: elämä viskasi Viroon, koti on nyt täällä, eikä Inkerissä ole enää mitään muuta kuin muistot. ”En ole halunnut enää mihinkää kulkea. On jo kyl kuljettu. Sukulaiseni ovat Suomessa. Minä jäin tänne elämään ja kuolemaan, taitaa olla sellane kohtalo. Lapsilleni on tää ainakin synnyinmaa ja kotima. Ei minullakaan ole muuta missään.” Kovien kohtaloiden lukeminen on raskasta. Valitettavasti myös kirjan teksti on jokseenkin vaikealukuista. Inkeriläisväritteinen suomi on mielestäni hyvä valinta kirjan kieleksi, mutta viron kielen vaikutus näkyy kaikkialla. Ajoittain on myös vaikea päästä kirjan kertojan kielen läpi suoraan käsiksi kulloiseenkin yksittäiseen kertojaan. Salli Savorin lienee itse kääntänyt (virosta tai venäjästä) kertomukset ”omalle kielelleen”, mikä osaltaan tekee kaikista teksteistä hyvin yhdenmukaisia ja toisiinsa nähden persoonattomia. Kiinnostava on, miten traagisista asioista kerrotaan kuitenkin ankaran niukasti ja tietty etäisyys säilyttäen. Tämä tekee kirjasta objektiivisen dokumentin subjektiivisista kokemuksista. ”(Sodan tultua) Valtion lehmät ja hevoset ja miehet autoineen ja koneet vietiin kaik pois. Jäivät vaan naiset ja lapset ja ihan vanhukset. Meitä jätettii niinko syötiks viholliselle. Sodan jälkeen meitä viel syyttiit, miks jäitte? Jo elokuus tuli sakslane. Se ryöväri tuli autoilla niinko omalle pellolle ja otti mitä halusi. Ei ollut yhtään puolustajaa. Se tekee vihaa. – – Kaik sen pienkarjan saksalaine söi kerrassaan, ei jiänt siemenekskää mittää. 42 keväil ei olt ihmisil mittää syyvä eikä kylvää. Jouimme Hatsinan leirille, siel vievät Narvan leirille, Kloogan ja Baltiskin leirille. Sitten vasta piäsimme Suomee.” Suosittelen kirjaa kaikille inkeriläisten kohtaloista kiinnostuneille. Teos tuo hyvin esiin sodan ja suuren politiikan järjettömyyden pienen ihmisen elämässä. Tämä on Inkeristä jäljellä – muistot ja kertomukset. Teksti: Kasperi Hasala Kuva: Vogi Vari